Vuosien varrelta

Haluan nyt omin sanoin kertoa mistä olen lähtenyt ja missä kohtaa elämää tunnen nyt olevani. Olen kirjoittanut minulle tärkeistä tapahtumista, ihmisistä, hevosista ja toivon, että voitte matkata mukanani lukiessanne tekstejäni.

Aloitin ratsastusharrastukseni 4-vuotiaan Saaran tallilla, Kuivasjärvellä, Saaran itsensä oppilaana. Enollani oli silloin hevonen siellä tallissa, muistan kuinka hienoa oli sanoa, että se oli angloarabi. Kävin tunteja Saaralla ja kun muutimme Madekoskelle ja aloitin ala-asteen, löysin itseni ystäväni Sallan kanssa Kaattarin Reijon tallista monet kerrat. Hevosista emme tienneet mitään, mutta Reijo oli mukava ja antoi meidän käydä silittelemässä niitä.

Kun ala-asteen 2-3 luokka oli käynnissä, soitimme Tuomikosken Helinälle, Liminkaan pääsisikö tunneille ja sinnehän sitä mentiin. Helinä antoi loistavan alun pienille ratsastajanaluille, ja muistan kuinka hän aina huusi meille "Heijaa Anna!" kun jokin asia meni onnistuneesti. Helinää parempaa opettajaa en voisi itselleni ajatella, oli onni että nyt myöhemminkin voin monia asioita käyttää arjessani, ratsastuksessani, joita Tuomikoskelta sain.

Silloin en ymmärtänyt vielä mitä lännenratsastus oli, kuitenkin mieleeni on pysyvästi jäänyt kuva, kun talutimme ensimmäisiä quarter-tammoja laitumeen ja saattoi siellä olla jo jokunen varsakin tammojen seassa. Quarter-hevonen oli silloin jotain mitä saattoi vain ihmetellä, sen voimaa, kokoa ja näköä...toisinaan vielä tänäkin päivänä huomaan samoja asioita hämmästeleväni.

Ensimmäinen oma hevonen tuli, kun olin 12-vuotias. Tämä entinen laukkaratsu oli minulle henki ja elämä. Jouduin kuitenkin hyvästelemään Lassen jo hyvin nopeasti, kun se loukkaantui pahoin. Tämä kaunis ja uskomattoman kiltti ori hevonen opetti minulle paljon hevosista ja varsinkin niiden terveyden hoitamisesta. Saatoin kävellä Äimärautiolla Lassen kanssa ilman riimuja ja köysiä, se seurasi minua joka paikkaan nöyränä ja kaikella sillä luottamuksella, jonka minäkin sille annoin.

En koskaan "eksynyt" englantilaisen ratsastamisen pariin, vaikka mahdollisuus siihen olisi ollut. Jotain muuta olin aina vailla, enkä löytänyt paikkaani ratsastuskouluilta tai tunneilta. Muistan kerran varanneeni tunnin Lassella Äimäraution Ratsastuskeskuksesta, ja me menimme sinne innokkaina oppimaan. Tunnilla alettiin nostamaan laukkaa ja hevoseni ei nostanut syystä tai toisesta, opettaja sanoi että nyt siirrymme ravaamaan. Minä ihmeissäni siihen, että "eikö minun pitäisi kokeilla vielä, koska hevonen osasi kyllä?" Ei ollut aikaa..Vaihdoin siltä seisomalta takaisin yksäripuolelle kesken tunnin ja otimme nostoja niin monesti, että asia tuli kuntoon, sitten läksimme kotitalliin. Se oli viimeinen kerta kun edes halusin tunnille, olin tainnut tottua vain hyvälle Helinän opeissa :)

Maailmalle.

Muutto Padasjoelle yllätti vanhempani. Eivät varmaan heti ymmärtäneet, että olin todellakin lähdössä yli 500 km päähän Oulusta yksin hevosen kanssa opiskelemaan lukioon jossa panostettiin hevosurheiluun ja tarjottiin kursseja ja mahdollisuus tuoda oma hevonenkin. Hevoset olivat edelleen vain harrastus , eikä leipätyötä uskaltanut hevosten parissa edes haaveilla tuolloin. Muistan kaivanneeni ystäviäni ja tuttuja kulmia ja taisin itkeä joka kerta, kun Oulun valot jäivät taakseni. Takaisin Ouluun palasin reilun vuoden päästä, koska koulun hevospuoli ei tyydyttänyt minua eikä tarjonta vastannut sitä mitä olin lähtenyt hakemaan. Tänä päivänä olen hyvilläni, että tulin takaisin.. kaikki tapahtuu tarkoituksella.

Ravimaailma tuli tutuksi kun laitoin 16-vuotiaan ex-ravurisuokkioriin, Jatuksen. Yksi elämäni hienoimmista hevosista ja loistava opettaja. Muistan opetelleeni tällä hevosella ajamista ratalla ja hiittailuakin. Minulla oli yllä tallinpitäjän Olavin kurapuku ja ajolasit, otettiin vetoja Oulun ratalla. Oisipa minulla valokuvia niistä hetkistä. Parhaiten tämän hevosen on aina pystynyt kuvailemaan, kertomalla, että sen saattoi kesken hiitin pysäyttää ratan reunaan ja hakea tippuneen lippiksen yms. se seisoi ohjat kärryillä vapaana ja odotti. Kun hyppäsi rattaille,  oli taas "ravihevonen" ohjissa. Vieläkin kylmät väreet tulee iholle, kun ajattelen kuinka se juoksi, rehellinen hevonen V.T Ajatuksesta.

Eläinkodille harjoitteluun.

Olin koulussa opiskelemassa Muhoksella maaseutuyrittäjäksi ja kun muut valitsivat Kanadan, minä soitin Oulun Eläinkodille Sanginjoelle. Aluksi tunsin oloni typeräksi miksi en lähtenyt ulkomaille, mutta näin kymmenen vuoden jälkeen voin kertoa olevani koko sydämestäni onnellinen, että Mia ja Tarja ottivat minut harjoitteluun. Jotenkin asiat menivät niin, että huomasin pian hevoseni asuvan eläinkodilla ja itse olevani taas harjoittelussa koulun päättymisen jälkeen. Mia oli ihminen joka lähti johdattelemaan minua oikeaan suuntaan hevoseni ja harrastukseni kanssa - suuntaan jota olin koko ajan odottanut.

Lännenratsastus tutuksi.

Mia otti minut mukaan Revon Ranchille Revolahdelle ja ensimmäiset lännenratsastustunnit olivat enemmän koomisia, kuin taidokasta ratsastamista. "Miten tämä pysäytetään?!" "Sano WHOUU!" Mitä ihmettä se tarkoitti? Kun olin aikani Grubya yrittänyt pysäyttää ohjien kanssa onnistumatta siinä, otin uuden sanaston käyttöön - ja koska tapanani ei ole kuiskailla, sanoin sen omalla tomeruudellani. Hevonen pysähtyi kuin taikavoimasta, uskokaa tai älkää se pysähtyi ajatuksen voimalla, niin että minä olin lentää nupin yli ;)

Ajatus päässäni: "Haluan että ihan joka ikinen hevoseni pysähtyy tuolla tavoin, ja muuhun en enää tyydy."

Tämä pysähdys hienon arabin selässä oli se Wau-factor, josta koko kipinä sittemmin on syttynyt ihan koko volyymilla. Varattiin vakiotunnit Revonlahdelta, ja pääsin ratsastamaan Katjan hienoja hevosia. Alkuun Grubya, sitten paint-ruuna "Kallea", jonka olisin varmasti ostanut, jos olisin jostain rahan löytänyt. Se oli ihana hevonen, joka näytti minulle kuinka nopeita ja vahvoja sellaiset hevoset ovat. Sitten tuli uusia hevosia tunneille, "Misu", Junes Gold Magic. Misu oli erilainen, se oli niin valtavan massiivinen ja sen nuoruus kävi minulle aika ajoin liian vaikeaksi, koska olin vielä niin kovin ohjeita vailla.

Suuri sydän, se sinulla oli, olisin itseni varmasti pistänyt kävelemään monet kerrat kesken tuntien. Enpä olisi arvannut, että poikasi on joku päivä minulla vielä ja kuinka arvoon arvaamattomaan sinulla ratsastaminen tulikaan, kun nousin poikasi selkään ensimmäisen kerran. Hetkiä joita ei voi sanoin kuvailla, ne pitää itse tuntea.. löytää.

Oulun Eläinkoti järjesti Muhokselle Katja Vanhatalon luennon ja pyöröaitauskurssin, ystäväni Jennin kanssa mentiin taas... enkä tiedä Jennistä, mutta minä vollotin kuin pieni lapsi Katjan kertoessa hevosesta, hevosen näkökulmasta. Ajatus heräsi niin voimakkaasti, etten pystynyt edes loppu kurssia sisäistämään. Nyt alkoi aukeamaan maailma hevosen luokse, muttei vielä lännenratsastukseen, ensin piti aloittaa maasta, niinhän Katja sanoi. Ja niin minä tein.

Kun neuvot tuottivat tulosta, olin vakuuttunut viimeistään siinä vaiheessa, kun sain Mialta lännensatulan lainaan. Se oli menoa sitten..huomasin omistavani vääränlaisen hevosen minulle ja aloin etsimään Vokille uutta ihmistä. "On itsekästä ajatella, että juuri minä olisin se ainoa ja ehdottoman paras ihminen tälle hevoselle". Tämä lause sai minut luopumaan Vokista, joka löysi kuin löysikin itsensä estehevosena ja vieläpä ihan hyvänä sellaisena.

Omaan kotiin.

Etsimme pitkään mieheni kanssa maapalasta, jonne asettua ja alkaa rakentamaan yhteistä elämää ja unelmaa. Halusin lähelle lapsuuden seutujani ja oman kodin paikka löytyikin läheltä Madekoskea.

Tunnit jatkuivat Revolla ja nyt oli aika saada uusi hevonen... Sitten se löytyi, tuttu vuosien takaa, ostin tutultani suomenhevostamman Vilauksen Tyttö "Vilikku" , mikä mutkaton hevonen kerrassaan. Fyysiset edellytykset, kuitenkin alkoivat tulla opin tielle jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta periksi ei annettu. Kun silloinen valmentaja Megan Johansson kertoi varovaisesti, että vaikka minulla oli ollut tuuria kun olin löytänyt niin hienon suomenhevosen, olisi jo pikku hiljaa aika alkaa etsimään fyysisesti paremmin soveltuvaa hevosta. Käytiin kuitenkin monia kursseja Vilikun kanssa ja kisoihinkin eksyttiin ja olin niin ylpeä, en niinkään omista suorituksista vaan hevosen, joka kisapaikalla oli kuin toinen hevonen.

Vilikku vietiin niin pitkälle, kuin se oli mahdollista. Lopulta, Rick LeMay sai minut vakuuttumaan, että nyt minun taitoni eivät pääse kehittymään tämän hevosen kanssa ja täytyisi löytää uusi hevonen. Vilikku laitettiin kantavaksi ja odotimme esikoisiamme tamman kanssa yhtäaikaa ;) Ennen äitiyslomalle jääntiä, olin töissä Muhoksen Ratsastuskoululla kesän ja vaikka paikkaa Aaltokankaalle opettajaksi tarjottiin, en kokenut sitä omakseni.

Olin hetken ratsastanut lämminveritamma Remyä jo ennen raskauttani. Remyssä oli se puoli mitä Vilkussa ei, eteenpäinpyrkimys luonnostaan. "Urheiluhevonen", sanoi Katja " se on aivan poikki ja jos pyytäisit, se tekisi kaiken uudelleen ja yrittäisi yhtä lujasti uupumuksesta huolimatta." Sellainen Remy on. Muistan Rickin ilmeen, kun ilmestyin Remyllä ensimmäistä kertaa valmennuksiin Isolan Piian luokse, jossa olin viettänyt hevosteni kanssa aikaa siitä lähtien kun muutimme Juurussuolle. Oli vaikeaa hyväksyä, ettei se enää tuonut minulle mahdollisuuksia itse mennä eteenpäin. "Tuntuuko sinusta, että sinä annat hevoselle enemmän, kuin tämä hevonen sinulle?" ..kyllä. Ajatukset alkoivat heräillä ja aloin haluta eteenpäin..

Varsahaaveita.

"Varsan tulee syntyä kotia." Hankala ajatus, kun ei omista sellaista tammaa, josta olisi edellytys hyvään, laadukkaaseen varsaan. Kuitenkin 2010 kesäkuussa, minulla oli kolmen hienon quarter-tamman paperit kädessä, kun ajoin Katjan luokse. Katja sanoi, että kaikki tammat olivat hyviä valintoja, mutta olin puhunut alusta asti "ruunikko-tammasta"

Missi.

Vanha, hieno tamma, jokin teki tuossa hevosessa suuren vaikutuksen minuun. Et tullut kantavaksi, suru oli aivan käsittämätön, toivoin ja saatoin jopa nähdä kuinka olisit vielä tehnyt minulle yhden varsan. Silloin jälkeenpäin mietin, että jos olisin ollut järkevämpi, olisin valinnut nuoren tamman. Nyt kun ajattelen.. asiat menivät jälleen kuten oli tarkoituskin.

Kävin varsalaitumilla, mutta en löytänyt "omaani". Syy miksi pidin kiinni niin kovasti ajatuksesta, että varsa syntyisi meille kotia, oli se, että halusin luoda suhteen ensin emätammaan ja kun varsa sitten syntyisi, tuntisin siitä jo osan. Etsin omaani pitkin Suomen maata ja Ruotsin sivutkin selasin tarkoin läpi. Oli hienoja hevosia, erilaisia, eri värisiä... yksikään ei säväyttänyt.

Harrastuksesta työ

Jatkoin Remyllä ratsastamista ja vietin paljon aikaa Isolan Piian luona. Erinäisiä ideoita oli työsaran puolella, ja syksy meni ideoidessa omia juttuja, ja niin oma tie alkoi vahvistua. Mitä minä haluan tulevaisuudessa tehdä? Kuka minä olen ja minne olen menossa? Voisinko itse määrätä suuntaa ja katsoa kantaisiko se? Ynnäsin kaiken yhteen ja esitin oman ideani Työvoimatoimiston herralle, joka puolen tunnin "luennon" jälkeen kehtasi kysyä ".. onko se sitä, kun on ne hatut päässä?" Joskus olen huomannut olevani sanavalmis ja onneksi olin nytkin, kun kerroin että "jos minun tunnille olisi tulossa, olisi syytä laittaa kypärä päähän". Sen jälkeen starttirahahakemukseni sai vihreän leiman.

Sain opettajan paikan Nowan tallilta, Eeva oli loistava työnantaja, ja koulun silloinen pitäjä, ja hän antoi minulle vapautta omissa tunneissani ja näin oma suunta alkoi muodostua. Ensimmäinen lännenratsastustunti ja minulla oli kyyneleet silmissä, ilosta, ylpeydestä. Töitä alkoi tulla muualtakin ja aloin kiertää ihmisten/hevosten luona ja nautin joka hetkestä. Usko omaan asiaan vahvistui kerta toisensa jälkeen, halusin auttaa ja kertoa sen mitä tiedän ja tuoda ihmisten tietoisuuteen erilaisia vaihtoehtoja.

Olen kuullut monesti aikuisten ihmisten suusta kysymyksen "miksi kukaan ei ole koskaan kertonut?" Siis lännenratsastuksesta ja hevosmiestaidoista. Työni kautta voin kertoa kaiken sen mitä tiedän ja hankkia tietoa joka päivä lisää - ja jakaa sen halukkaiden kanssa.

Aloin tehdä töitä myös Piialla hoitaen hevosia, viettäen aikaa varsojen kanssa, saaden hyvää oppia samalla tunneilla ja käytännön touhuissa. Talvi alkoi kylmetä ja hiljensi myös ihmisten hevostelua, kaikkialla ei kuitenkaan oltu vaivuttu talviuneen..

Quarter tulee taloon.

Lähdin eräänä talviaamuna kohti Lumijokea - siellä minua odottaisi nuori hevosen alku, josta tiesin paljon. Mutta "luulo ei ole tiedon väärti", luulen tämän kuvaavan tilannetta parhaiten. "Haluatko ensin juoksuttaa?" Ihan miten vain, ajattelin ja kun Harri oli vasta pyörähtänyt ympärilläni muutaman ympyrän, olin sanaton. Minä? Sanaton? Muistan kun ajattelin Neenan seistessä vieressä, että hän pitäisi minua varmasti aivan hulluna, jos kertoisin nyt viiden minuutin tuttavuuden jälkeen kuinka maailman hienoin quarter-varsa hänellä oli. Yritin vain pitää naamani peruslukemilla, varmaan joku typerä virne naamallani oli, kun Neena pyysi nousta ratsaille.

Minua jännitti, mutta hevonen rauhoitti minut. Nämä on niitä erikoisia hetkiä elämässä, joita ei unohda varmasti ikinä ja vielä kiikkustuolissakin toivottavasti saan niistä lapsenlapsille kertoa ylpeänä ja yhtä innoissani kuin tänäänkin. Ehkä Neena halusi antaa minulle parhaimman joululahjan ikinä, tai sitten se oli kohtalo joka johdatteli minut tuon hevosen luokse. Harri muutti meille joulukuussa 2010 ja sain myös toisen uuden ystävän/life-coachin, Neenan.

Harri-terapiaa, sanoivat meidän tallin työntekijät Santtu ja Karo ja minua nauratti. Jos joku hevonen ja asia on ollut hankala, niin voi mennä Harrin luokse ja kohta on taas voimissaan. Valehtelisin jos väittäisin jotain muuta. Harrissa elää sen emä Misu. Tämän oivalsin kävellessäni Revonlahden laitumilla.. siksi olit niin tuttu, ensi hetkestä lähtien.. ja iho menee kananlihalle.

2011.

Tunteja tulee koko ajan lisää ja harrastajia lajin pariin. On hienoa tehdä tätä työtä ja tunnen että paljon on vielä tulossa kaikkea hyvää. Kierrän edelleen ihmisten luona ja eräs hengenheimolaiseni on sanonut että, "sinusta on ihmisille eniten hyötyä, kun voi liikkua paikasta toiseen", ja sehän minulle passaa. Kotitilalla järjestellään kursseja ja opetan ihmisiä olemaan hevosten kanssa maassa/satulassa pienimuotoisesti. Harrin velipoika Onni liittyi värikkääseen sakkiimme maaliskuussa, tuoden ainakin kaikki sateenkaaren vivahteet tilalle. Se kel Onni on, se Onnen kätkeköön. Onni jäi meille, siitä tulee hieno hevonen.

Matkalla omaan suuntaan.

Pitkän pohdinnan jälkeen Hilla on kantavana pienhevosoriista Tintin Timjamista ja toivottavasti ensi kesänä syntyy myös Ilonalle varsa Vejarin Mahtista. Voidaan siis sanoa, että vaikka quarter-hevonen on hieno ja fyysisellä olemuksellaan laadukas western/ratsuhevonen, ei ole suomenhevosen voittanutta. Amerikan työhevonen ja Suomen työhevonen, samanlaisia ominaisuuksia on huomattavissa.

Liki neljä vuotta myöhemmin.

Nyt kun vuosi 2013 ääntää kohta viimeisen kuukauden, luin kolme vuotta sitten kirjoittamani tekstin ja voitte uskoa että kyyneleet valuvat pitkin poskiani :) Ajatus "Voi Minua!" Ihana Marjaana oli säästänyt nämä Hirsikedon Tilan kotisivujen tekstit ja lähetti ne minulle Kiinasta saakka eilen.

Haluan jakaa uusille ja tuleville tuon kaiken itsestäni ja tapahtumista jotka ovat minut tehneet minuksi. Huomaatte varmasti, että jotkut asiat ovat muuttuneet "aika paljon" liki neljän vuoden saatossa.

Vuoden 2011-2012 muistelot.

Työskentelin noin vuoden verran Ratsastuskoulu Ponilandiassa Kempeleessä, aloittaen siellä lännenratsastutunnit. Oma suunta ja halu tehdä ja päättää itse kuitenkin vei minua eteenpäin yrittäjänä.

Niinhän siinä kävi, että kotitalli jäi liian pieneksi ja vuokrasin Isolan Piialta tiloja ja aloitin yritystoimintaa vakavissaan ja lisäsin tuntien määriä.

Tunteja, kursseja ja leirejä pidin 4-5 hevosen voimalla ja kiersin maakunnissa ihmisten ja hevosten luona. Eikä aikaakaan kun aloin odottamaan toista poikaani ja yritystoiminta sai uudenlaisen käänteen, kun soitin Neenalle alkaisiko hän minulle tuuraajaksi.

Tuurajan pesti venyi "vähän" odotettua kauemmin ja Neena oli minulla töissä sekä Isolassa, Hirsiedolla, että lopulta Kopotilla.

Kesäkuu 2012

Laskettuaika lähenee ja puhelin soi! "Oletko nähnyt imoituksen Kalevassa, etsivät Madekosken talleille uuttaa vuokraajaa?!" Mia soitti ja olinhan minä nähnyt, ajankohta oli vaan hiukan hankala. No, mentiin katsomaan paikkoja tietenkin ja kyllähän se oli selvää pässinlihaa että sopimus kirjoitettaisiin pian kuntoon omistajien kanssa. Heinäkuussa sain toisen lapseni ja kyllä minä välillä (vieläkin) mietin mihin hullunmyllyyn olen itseni ja perheeni laittanut, selviääkö tästä hengissä!

Loppukesä meni talleja kunnostaessa ja aitauksia tehdessä Marttilantiellä. 1.9.2012 alkoi virallisesti Hevos-ja Koirapalvelu Kopoti Ay, Marttilantie 29 ja uskokaa tai älkää Kaattarin Reijo toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi. Hetken silloin mietin, että voiko se olla edes mahdollista, että olen palannut "juurilleni" lapsuuteni maisemaan, hevostalleille.

Vuosi vaihtuu 2013

Mia lähti minulle kaveriksi, yhtiökumppaniksi toteuttamaan minun unelmaani. Eipä tämä muuten olisi ollut ikään mahdollista silloin toteuttaa. Luottokaveri antoi lupauksensa olla tukena ja rakentaa minulle tulevaisuuden työpaikkaa ja siitä saan olla joka päivä kiitollinen. Tuntui hullunkuriselta olla itse vauvan kanssa kotona, kun on juuri perustanut isomman yrityksen. Luulen että jokaiselle tämä ei olisi ollut mahdollista. Jostain ilmestyi rivi ihmisiä, jotka tarjosivat apuaan ja halusivat olla ja kuulua minun unelmaani. Toiset hetken, toiset jäädäkseen. Tuurajan pesti muuttui nopeasti. Neena paiski lujasti töitä minun ollessa äitiysvapaalla ja uusia kasvoja ilmestyi koko ajan lisää ja lisää tunneille ja Kopotille. Jurvelinin Anni aloitti harjoittelun meillä ja yhteinen sävel löytyi heti ja niitä samoja sointuja soitellaan edelleen. Anni toimii tällä hetkellä Kopotin opettajana ja jää alku keväästä mammalomille.

Voisin kirjoittaa lukuisista tapahtumista, ensimmäisistä pikkujouluista, neitsyt kisamatkasta Ruotsiin, mahtavista leireistä, kursseista, oppilaistani, hevosista.. Johonkin on kuitenkin tämä osio päätettävä.

Asian menevät omalla painollaan ja enkä seiso tiellä vaan annan tapahtua.


-Anna, 28.11.2013