top of page

Kun minä puhun (from 2018)

Totta. Tarpeellista. Kilttiä.



Nämä sanat ovat olleet miljoonien ajatusten ja kirjoitusten lähteinä. Tuntuu kovin tarpeelliselta saada itsekkin syventyä niihin ja varsinkin kysyä itseältäni:

Onko se totta?

Onko se tarpeellista?

Onko se kilttiä?


Kuinka paljon meidän ajatuksemme kiemurtelee usein tuskaisestikin huonoissa energioissa ja mitä kaikkea liitämme itseemme tahallisesti ja yhtälailla tahattomasti, aikomatta?


Mitä pintaa heijastamme itseemme ja mitä me heijastamme itsestämme toisissa?

Onko joskus oikeutettua käyttäytyä ilkeästi, julmasti, ajattelemattomasti?

Onko minulla oikeus sanoa kaikki se ulos, mitä ajatukseni, oloni minulle tuottavat?

Olisiko mahdollista hiljentyä ja puhua ääneen vain se mikä rakentaa rakkautta ja siltoja välillemme maailmaan ja suhteessa muihin ihmisiin?


Jos pysähtyisin ja kysyisin itseltäni ennen puhumista ääneen, nämä kolme kysymystä, kuka siinä säästyisi? Montako unetonta yötä vähentyisi? Mihin saisimme sen ajan ja voimavaran käyttöömme, missä ilkeät ja tarpeettomat sanat meitä vellottavat?


Kuka meissä puhuu, kun haluamme vetää mukaan omaan pahaan oloomme muita tai laskea painolastia omasta

kärsimykestämme kuulijan tai lukijan harteille ja sydämeen?


Liitämmekö itseemme tarinoita siksi, että se kolahtaa vai osaammeko eritellä toisen ihmisen oman matkan käymisen tarinat erilleen minusta?


Kun minussa puhutaan, puhun universaalia totuutta, kun minä puhun, puhun omasta keskeneräisyydestäni käsin ja kaikesta mitä olen säilyttänyt ja mistä pidän kiinni.

Minä, ei säästele kuulijaansa, eikä halua armahtaa ketään. Minä, pyrkii liittämään itseensä ja toisiin sen missä epätäydellisyytemme on vahvimmillaan.


Millaisen viestin haluan antaa maailmaan koettavaksi?

Taas jos palaan nuihin kolmeen kysymykseen. Olen aivan yhtä keskeneräinen ja voimaton monesti oman pienuuteni ja egoni edessä. Huudaan äänetöntä huutoa, välillä huudan konkreettisesti, en tiedä kelle, mille tai miksi.

Makaan unettomia öitä ja selaan vanhaa aikaa ja muistoja, olinko se minä? Onko nämä kokemukset osa minua, vai olenko ottanut ja liittänyt itseeni tarpeetonta lastia? Minä, se olen.



Haluasin kovasti elää kuten hevoset, preesensissä, tässä olevassa hetkessä. Jumaloin eläinten kykyä "puhua suoraan". Silti olen valovuosien päässä ja tuskin perillä koskaan, että jättäisin eilisen ja tapailisin tätä päivää rakkaudella huomista varten, en huomista täyttäen.


Täydelliseen rauhaan ja olemisen kiitollisuuteen pääsee vain keskeneräisyyden ja raadollisuuden kautta. Kuin työstämäni hevonen, joka on vailla vastauksia, vailla minua pysähtymään ja olemaan takertumatta. Juuri niin kuin koen aikaa kuluttamalla, kuluttamatta mitään.


Kuin oppilas joka hakee hyväksyntää omassa keskeneräisyydessään ja vailla vastauksia, joita se yrittää huhuilla itsensä ulkopuolelta. Jos ajattelemme että kaikki mitä tarvitsen on minulle juuri nyt, voin tehdä hevosenkin. Armo ja rakkaus itseään, minua kohtaan löytyy sieltä, missä minun ei tarvitse enää etsiä totuutta itseni ulkopuolelta tai mennä toisten ihmisten kokemuksiin mukaan. Siellä missä minua ei sidota tai rajata, en enää ole itseni ulkopuolella katsomassa, vaan olen tekemässä totta ja koko maailmaa puhuttelevaa rehellisyyttä.


Hevosetkin etsivät aina itsestään käsin sen vapautuksen minkä ne tarvitsevat pysyäkseen hengissä, hengittämässä. Vain rehellisyydessä voin tehdä sillan, jota ei tarvitse korjailla, vaikka se rippuisi ohuella langalla, se kestäisi matkamme painon, pudottamatta.


Niin, kuin eri lajit, tekniikat ratsastuksessa, olen saanut kokea, että hengellisyyskin on helppo pukea päälle haarniskaksi ja paeta itseään, ihmisyyttä, kohtaamista omassa keskeneräisyydessä.

On helppo osoittaa sormella, etten saanut joltain taholta täyttymystä, koska sitä ei minulle osattu ja kyetty antamaan.


Itsensä kiinni saamisen hetki on kauempana aina, mutta olemassa.


Olinko minä valmis vastaanottamaan? Olinko halukas näkemään itsessäni heikkouden ja sen hetkisen energian?

Ja tärkein.

Olisiko minua ollut edes mahdollista löytää?


Lupaus, pakomatkasta ja paikasta jonkun meitä suuremman helmoihin. Oikotietä tietoiseen elämään ja hengellisyyteen. Hyvällä käytöksellä taivaspaikka ja jonon ohitus. Pikavippiä kouluttaa hevonen muutamassa hetkessä. Oikeutusta omiin tulkintoihin.


Kaiken voimme ostaa suojaksemme hetkellisesti, kaikki se riisutaan, kun näet ensimäistä kertaa oman egosi peilistä. Voimme kivuta ylöspäin, näkemättä omaa osallisuuttamme, paeta itseämme, vääristää todellisuutta, hevonen ei voi. Se hajoaa käsiimme ja katseissamme, jos sen annetaan olla maksuväline, jotta saisimme nousta yhä uudestaan ja uudestaan.


Kilttiä?

Lähestyn tätä nyt toisesta kulmasta, kuin olin alunperin ajatellut.


Kilttiä. Mitä se on? Kuka on määritellyt "kiltin"?

Käärin pehmoisiin ajatuksiin asioita, jotka eivät kestä päivän valoa. Piilotan, että voin säilyttää ulkokultaisuuden toisten ihmisten katseissa. Kiltteys voi olla ansa, siinä missä se on hetken pelastus, inhimillinen kohtaaminen toisen eläväisen kanssa.

Kiltti on kansaloru, se on satu ja laulun tyttö joka oli aina onnellinen. Olisiko kilttiä arvostaa itseään ja olla itsekäs? Millainen kertosäe sellaisessa laulussa olisi?


Miksi me teemme sitten asioita, jotka tiedämme satuttavan? Miksi ei voisi olla koko ajan kiltti kaikille ja kaikelle? Mitä tapahtuu jos ihminen ei nää kilttiä päivää ja mitä jos on niin kiltti, ettei näe enää omanarvon tuntoaan, menettää kosketuksen omaan sisimpään. Voiko ihminen muuttua liiasta kiltteydestä vihaiseksi?


Jokainen tietää jo lapsuudesta sen hokeman "jossa kiltit saa palkkansa" "jos et ole kiltti, ei joulupukki tuo lahoja" "kiltisti nyt!" "Ompa täällä kilttejä lapsia" "myydään kiltti hevonen".

Mitä jos sanoisitkin ääneen

-En voi luvata mitään. En varsinkaan että pystyn olemaan kiltti ja kohtelias. Minussa on menossa ikuinen prosessi, saatan tehdä virheen tai saatan onnistua. En silti ole täällä loukatakseni, en voi olla kiltimpi muille, kuin itselleni.


Hevosta myydessä voisimme sanoa rehellisesti vain sen minkä tiedämme omassa kokemuksessamme.

"Tämä hevonen on ollut kiltti, mutta se on ollut tottelematonkin. Minä olen astellut sen luo aina kuten olen juuri sillä hetkellä ollut. Se on saanut reagoida sen edessä ja peilata maailman ja minun energioita."


Riittääkö että on ihminen ja hevonenkin saisi olla hevonen?


Totuus on suora. Se voi olla odottamaton hevosen potku, jonka minä itsessäni määritän huonoksi tai elämää muuttavaksi kokemukseksi.

Tarpeellista? Varmasti.

Niin kilttiä, että se tapahtui.


Kun minussa puhutaan, näin sen tulevan. Olen kiitollinen, että se olin minä.

21 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comentarios


bottom of page